...juhla armas lapsien, eikä rasita koulu, syyt' on olla iloinen! Niin, paitsi tenttejä jouluaattona ja joulupäivänä.
Thaimaassa on nyt vuosi 2555
Voisi kuvitella, että Thaimaassa joulua ei vietetä. Höpö höpö, ostoskeskuksissa joululaulut raikaavat ja talojen seinillä on suuria julisteita ja värivaloja, jotka toivottavat hyvää joulua, sekä onnellista uutta vuotta. Meidän supermarketissa, Tesco Lotuksessa on jopa oma tanssiva joulupukki ja lahjakoreja on hyllyt täynnä. Jopa meillä kotona on käytävällä jopa kauniisti koristeltu muovikuusi! Thaimaalaiset ovat hulluna juhliin, värivaloihin ja juhlatunnelmaan, vaikkakaan eivät tiedä minkä takia juhlaa oikeastaan edes vietetään. Hieman juhlatunnelmaa latistaa nämä tentit, jotka ovat jouluaattona ja itse joulupäivänä. Tuleepahan erilainen joulu.
Tesco Lotuksen tanssiva joulupukki
Jouluillalliselle menemme jo (suht) hyväksi toteamaamme The Deck -ravintolaan saksalaisten kavereidemme kanssa ja joulukinkku vaihtunee rapuihin, glögi viiniin ja konvehdit... no, en tiedä mihin. Ainakin näkymät ravintolasta on hyvät, sillä sieltä näkee Wat Arunin iltaloisteessa ja ehkä jos oikein kuvittelee, niin tuon temppelin muodosta vähän joulukuusikin tulee mieleen. Ensi vuonna sitten oikea joulu!
Hauskana yllätyksenä kotikadullamme on kolmena iltana leffailta. Kuudesta kahteentoista illalla näytetään kiinalaista oopperaa(?), thaimaalaisia laatuelokuvia ja musiikkivideoita. Äänet on todellakin kovalla, koska pääsemme kotonakin nauttimaan musiikista ja ääniefekteistä. Suomessa tällainen katuleffailta tuskin toimisi, sillä, TEOSTO, naapurin
äkäinen mummo ja -25 celsiuksen lämpötila voisi tuhota
elokuvanautinnon.
Ainiin, ensimmäinen välitentti oli maanantaina ja hienosti kahden tunnin lukemisella läpi, 12/20 pistettä!
Thaimaassa käyneelle lukijalle tulee varmasti ensimmäisenä mieleen Phuketista turistirysä. Kyllä, Phuket on turistirysä, jonne emme olisi menneet, ellei siellä olisi ollut töissä kavereita Suomesta. Onneksi Mikko Iiro, Sanna ja Rimma asuivat Chalong-alueella, joka on paaaljon rauhallisempi alue, kuin esim. Patong, tuo synnin ja melun pesä. Pojat ja Rimma työskentelevät suomalaisessa Raya Divers -sukellusyrityksessä, mutta onneksi jokaiselle heltesi päivän lomat töistä vuorotellen, joten illoista ei todellakaan tullut tylsiä...
Heti Phuketiin saapuminen lentäen hermostutti, sillä lentomme oli kaksi tuntia myöhässä ja Phuketin lentokentältä busseja ei enää mennyt, joten ainut vaihtoehtomme oli valita joku kusipäisistä taksikuskeista. Bangkokissa takseissa on mittarit, joten matkat tulevat todella halvaksi, mutta Phuketissa kaikki on toisin. Takseissa ei ole mittareita ja koska turistit maksavat mitä tahansa ja kuskeilla on varaa valita asiakkaansa, hinnat ovat aivan eri tasoa. Kotoa Bangkokista puolen tunnin matka lentokentälle maksoi noin 5 euroa, Phuketissa tunnin taksimatka 17,5 euroa. Eihän nuo hinnat kuulosta suomalaisen korvaan juuri miltään, mutta suhteuttuna esimeriksi hyvään thairuokaan, tuolla 17,5 eurolla saa halvimmillaan 20 täyttävää ruoka-ateriaa Bangkokista. No, ei pidä valittaa, sillä jollakin sitä on kuljettava.
Asumisesta meidän ei tarvinnut maksaa mitään, sillä Janne asui Mikon & Sannan, Iiron ja Antin kommuunissa ja Mia asusteli Rimman kanssa kahdestaan lähettyvillä. Tietenkin pojille piti viedä hieman viskituliaisia ja hyvin näytti maistuvan. Päivisin kaikki muut paitsi Sanna olivat töissä, ellei jollekin sattunut vapaapäivä ja iltaisin kävimmekin syömässä hyvin koko porukalla. Päivät kuluivat lähinnä O2-nimisellä rantaklubilla, josta parin euron limsan ostettua sai oleskella altaalla koko päivän. Kerran jopa jaksoimme lähetä ihan Kata-beachin rannallekin uimaan. Omasta lämpimässä meressä pulahtamisesta onkin kulunut varmaan jotain 12 vuotta, joten mahtava kokemus oli sekin. Phuketissa liikkuminen oli helppoa, sillä ystävämme olivat vuokranneet skootterit, joten aina löytyi joku (Sanna) meitä kuskaamaan.
Joku on mielissään rannalla
No, mitä jäi lomalta käteen..? Oli tosi mahtava nähdä pitkästä aikaa kavereita ja tavata uusia ihmisiä, eikä tarvinnut tehdä mitään hyödyllistä tai hyödytöntä, eli omasta puolesta reissu meni niinkuin pitikin.Vihdoinkin päästiin rantalomalle ja hengittämään raittiimpaa ilmaa. Ainiin, "pääsin" myös lavalle thaimaalaisen bändin kanssa feattaamaan pariin biisiin, kiitos liiallisen määrän hyvää thaimaalaista viskiä höystettynä soodalla ja kokiksella.
Blogimme ei missään tapauksessa noudata kronologista järjestystä, joten kerromme ehkä huomisen tapahtumat tänään ja eilisen tapahtumat kolmen viikon päästä. No, Bangkokissa joskus tapahtunutta:
Mulla on jo varmaan 10 tuktuk -ja skootterikuskia kaverina, vaikka ei osata puhua sanaakaan samaa kieltä ja päästään Mian kans nyt samaan hintaan matkat kun thaimaalaisetkin. Otin selvää hinnastosta siten, että ihan sattumalta tutustuin läheisen hotellin työntekijään, joka kertoi paljon häneltä maksaa kyyti tietyltä matkalta.
Kotikadun "tuktuk-pesä". Kuvan näkymättömälle oikealle puolelle ilmestyy iltaisin poliiseille näkymätön katubaari, jossa saa maistella viskiä ilman huolta poliiseista, näin ainakin omistaja isoon ääneen ilmoitti ja samalla taputteli selkään.
Päästään iltasin syömään noiden kuskien ja muiden meidän kadun paikallisten kans "buffettiin", jossa saa parasta grillattua possua ja possun eri osia. Mitään maksua meiltä ei huolita, mutta haen yleensä lähikaupasta pari Leo-kaljaa herroille palkaksi.
Yhdessä harvasta viereisestä ravintolastamme saa erittäin hyviä kasvisruokia ja ravintolaa pitävä mamma osaa jo nauraa mulle päin naamaa ja huutaa "soup!" ja tuoda herkullisen ja riittoisan vegekeiton pöytään 35 bahtin (alle euron) hintaan. Eräs sateinen päivä mamma ei päästänyt meitä ravintolasta kotiin, ennenkuin hän kyhäsi meille pahvista sateensuojat, jottemme kastuisi. Pahviläpysköistä ei oikeastaan edes ollut apua, mutta hyvä mieli tulee, palvelu pelaa ja ruoka maittaa!
Eräs päivä tulin skootteritaksilla kotiin ja onneksi vasta kotona tajusin kuskin olevan päissään. Huomasin kyllä matkalla tapahtuvan hieman normaalia enemmän läheltä piti -tilanteita. Kuski ei ollut tuttu. Pitäs kai alkometriä alkaa kantamaan mukana ja puhalluttaa kuskit ennen ajoa, vaikka tuskin täällä ees tajuttais mikä se sellainen alkometri on.
Huomattiin tänään myös, että skootteriin mahtuu täälläpäin kuulemma kuski ja kaksi farangi-kyytiläistä. Harvemmin meitä farangeja otetaan kaksin kappalein tähän surmanloukkutaksiin, mutta tuttu kuskimme oli niin ystävällinen, että pääsimme samaan hintaan kahdestaan. Kuski jopa yhtäkkiä otti takana istuvan Mian käsistä kiinni ja antoi ohjata skootteria suoralla baanalla. Liekkö tähän syynä se, että olen (ehkä muutaman oluen tai viskin nauttineena) selittänyt hänelle ja muulle tutulle kuskiporukalle, että tahdon joku päivä vielä ajaa tuktukia alkuperäisen kuskin ollessa kyydissä. Skootteria pääsisin kyllä ajamaan, mutta tuktuk onkin miesten ajoneuvo!
Tähän hätään ei löytynyt kuvaa mopotaksista. Kuvassa kuollut rotta.
Huomenna Phukettiin moikkaamaan suomalaisia kavereita, jotka sielläpäin työskentelevät. Vihdoinkin rannalle rentoutumaan!
Ps. Huomasin tänään että maanantaina tentti ja tullaan takas lauantaina. Onneksi opettaja on ystävällisesti kertonut tentin kysymykset, helpottaa lukemista sitten sunnuntaina.
Eilen Janne meni etsimään iltapalaa ja laittoi mulle puolen tunnin päästä viestiä että tulisin vastapäiselle kadulle moikkaamaan jotain uusia tuttuja. Kadulla istui Janne ja varmaankin kuusi paikallista äijää keittolevyn ympärillä juomassa kaljaa ja ruokailemassa. Esittelyjen jälkeen mullekin työnnettiin lautanen eteen ja alettiin nostella padasta lihakimpaleita ja muuta syötäväksi. Söin nätisti heti ensimmäiseksi tarjotun epämääräisen valkoisen lihanpalan, jonka kuulin jälkeenpäin olevan sian kärsää. Olikin aika kimmoisaa.
Yksi paikallisista oli tuktuk-kuski, toinen töissä viereisessä hotellissa ja kolmas taitaa soittaa kitaraa, mutta sen ammatista mulla ei oo mitään käsitystä. Jokainen heistä puhui ehkä yhteensä sellaiset viisi sanaa englantia lukuunottamatta yhtä, joka osasi englannin alkeet jotenkuten. Minä poistuin jonkun ajan päästä nukkumaan, mutta Janne jatkoi porukassa aamu kahteen. Kukaan ei kuulemma suostunut ottamaan maksua syödyistä ruuista, kuuluu ilmeisesti thaimaalaiseen vieraanvaraisuuteen. Aamulla Janne sai myös jonkun näistä tyypeistä pyydettyä mukaansa kitaraostoksille China Towniin. Hyvä siis tutustua paikallisiin, vaikka kielimuuri onkin melkoinen. Kai ne tykkäävät naureskella hölmölle "rikkaalle" farangille, joka viitsii "rahvaan" kanssa juoda kaljaa, syödä ja vitsailla typeriä. Toisaalta myös uusilla suhteilla saa ehkä halvemmalla ja helpommin tuktuk/skootterikyydin, kun sellaista tarvitsee...
Ja Janne sai siis vihdoin kitaran! Meidän talon kattoterassille voi ainakin mennä soittelemaan jos haluaa revitellä enemmänkin, no naapureiden ei luulisi häiriintyvän akustisen kitaran soittamisesta täällä asunnossakaan.
Otsikkoon ajattelin palata nyt.
Kävimme siis viime viikolla viettämässä yhtä Thaimaan suurimmista festivaaleista:
Loy Krathong on Thaimaassa vuosittain vietettävä valon juhla, jota
juhlistettiin viikko sitten koko maassa. Se on noin 700 vuotta vanha perinne,
jossa veteen tai taivaalle vapautetaan krathongeja, pieniä
koristeellisia lyhtyjä. Rituaalilla kiitetään jumalia vedestä ja hyvästä
riisisadosta, mutta lyhdyn lähettäminen pois voi myös symboloida
huolista ja vihasta luopumista. Lautat tehdään tyypillisesti banaanipuun
rungosta ja lehdistä ja koristellaan kukilla, suitsukkeilla ja pienellä
kynttilällä.
Bangkokin keskustan puistot ovat Loy Krathongin aikaan kuulemma aivan tukossa, joten päätimme etsiytyä Bangkokin pohjoisosaan Chatuchak-puiston läheisyyteen. Kokoonnuimme Couchsurfing-yhteisön (eräänlainen matkailufoorumi) tapaamiseen, jossa oli arviolta 50 ihmistä ympäri maailman, osa matkaajia ja osa Bangkokissa asuvia. Couchsurfing-sivustosta on tähän asti ollut todella paljon hyötyä, sillä sieltä saa aina tietoa ajankohtaisista tapahtumista ja tällä kertaa vielä useita uusia tuttavuuksia. Pääsimme illan aikana tekemään oman krathongin eli kellukkeen, joka jopa pysyi pinnalla uitettaessa.
Krathongin askartelua
Chatuchak-puistossa näkyi myös taivaalle vapautettavia lyhtyjä, vaikka yleensä Bangkokissa perinne koostuu lähinnä veteen laskettavista lyhdyistä
Yritetään tässä parhaillaan ostaa lentolippuja Phuketiin ensi viikolle, mutta aika nihkeältä näyttää. Nyt kun on jo Suomessakin tottunut siihen että lentolipun saa yleensä 30 eurolla / suunta, on vaikea tyytyä sata euroa maksavaan menopaluu-lippuun, varsinkaan kun lopullinen hinta heittelee jopa viidellä eurolla parin tunnin välein. Harkitsin tänään jopa bussia Bangkokista (se on halvempi ja taatusti epämukavampi), mutta ootellaan nyt huomiseen miltä lippujen hinnat silloin näyttävät.
Phnom Penhin kauheudet tosiaan jäi taakse, vaikka oli siellä muutakin, kuin pelkkää veristä historiaa ja köyhyyttä. Siem Reap oli kuitenkin erilainen, halvempi ja jotenkin rennompi, johtuen ehkä pienemmästä pinta-alasta ja vähemmästä asukkaiden määrästä. Asetuimme hostelliin nimeltä Mad Monkey, joka sijaitsi kävelymatkan päästä "keskustasta". Hostellin katolla oli myös hieno kattobaari, josta sai ruokaa ja juomaa Kambodzalaisittain kalliin hinnoin.
No, ostettiin kolmen päivän lippu Angkor Archaeological Parkiin, eli noille temppeleille ($40 per henkilö!) ja vuokrattiin tuktuk kolmeksi päiväksi 14 dollaria kahtena ensimmäisenä päivänä ja viimeisenä 20 dollaria (pitempi matka Banteay Sreylle, yli 20 kilometriä), joten ei ollut halpa homma, mutta todellakin sen arvoista.
Angkor Watin auringonnousu
Näkymä myöhemmin päivällä Angkor Watin tornista taaksepäin, muitakin turisteja löytyi.
Ensimmäisenä aamuna mentiin katsomaan Angkor Watin auringonnousua ja herättiin neljän jälkeen aamulla, jotta kerkeämme hyvin katsomaan tätä yhtä maailman hienoimmista rakennuksista. No, meidän tuurilla tietenkään tuktuk ei saapunut ja jouduimme ottamaan kadulta tuurilla uuden kuskin. Onneksi kerkesimme ajoissa paikalle ja ehjin nahoin. Tämä tuktuk ei vissiin ollut ns. "lisensoitu kuski", mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Kuvat kertovat enemmän kuin nämä minun kirjoittelut.
Angkor Thomin eteläportti, tarkkasilmäiset huomaa noita naamoja portissa!
Silti Angkor Watia hienompaa oli päästä Ta Phromille, eräälle huonommassa kunnossa olevalle temppelille, jossa ei montaa muuta turistia ollut. Tuntui kuin olisi ollut jossain elokuvassa! Ei voi sanoin kuvailla, kuinka hienoa oli kävellä rauhassa ja katsella satoja vuosia vanhoja rakennelmia ja kiipeillä kiviröykkiöiden päällä. Käykää ja kokekaa itse, ennenkuin on lasiseinä välissä.
Seuraavassa muutamia esimerkkejä, millaisia kaiverruksia mm. Angkor Watilta ja Banteay Sreylta löytyi.
Banteay Srey.
Banteay Sreyllä oli ehkä parhaimmin säilyneitä kaiverruksia...
Kolmas päivä koitti Phnom Penhissä ja päätimme mennä katsomaan paria hylättyä rakennusta, jotka Mia oli netistä bongannut. Pääsimme ottamaan kuvia hylätyn rankalaistyylisen rakennuksen sisäpihalle, mutta itse rakennuksen sisälle ei kuulemma ollut asiaa. Emme uhmanneet vartijan käskyä.
Toinen rakennus oli entinen poliisiasema, mutta siellä oli jo jotain perheitä asumassa, joten ei hylätyksi rakennukseksi tuota voida ehkä laskea, hieno paikka silti.
Kambodzan tuktukit eroavat Thaimaan tuktukeista sillä, että niihin mahtuu jopa 4 henkilöä ja vaunun saa irrotettua, kätevää!
Tämän jälkeen otimme tuktukin kohti Choeung Ekiä, erästä Kambodzan Killing fieldsiä, jotta saisimme vielä paremman käsityksen Kambodzassa tapahtuneista kauheksista eilisen vankilamuseovierailun lisäksi. Suuremmin en tässä ala historiasta kirjoittelemaan, mutta wikipediasta löytyy hyvä artikkeli punakhmerien aikakaudesta, mikäli maan historian tuntemus ei ole hallussa. Matkaa Killing fieldseille oli noin 17 kilometriä ja sisäänpääsy maksoi 5 dollaria per henkilö, sisältäen kuulokkeet, joista sai opastuksen englanniksi.
Kun yhtä perheestä epäiltiin viholliseksi, piti tappaa koko perhe, ettei jälkipolvet tule kostamaan.
Vielä nykyäänkin maasta nousee pintaan ihmisten luita.
Illalla suuntasimme katselemaan keskustan iltavalaistusta ja kuninkaan palatsia. Vaikka aiemmassa kirjoituksessa kerroin, että Phnom Penh oli siivottu Obaman takia lapsista, jotka kaupustelevat ja kerjäävät, mutta ei näköjään kaikkia kuitenkaan oltu saatu vietyä pois näkyviltä, sillä moni lapsi yritti myydä meille suitsukkeita ja kerjätä rahaa. Nyt lukijalla särkyy sydän, kun kerromme, ettemme antaneet rielin rieliä näille, sillä on lähes varmaa, ettei raha lapsen hyväksi mene. Kambodzassa, kuten monissa köyhissä maissa kerjääminen on bisnestä, jossa lasten kerjäämät rahat menevät parempiosaisten taskuun. Samoin kuulemma moneen orpokotiin lahjoitetut rahat menevät aivan muihin taskuihin. Pelkästään se, että syö paikallisessa ravintolassa ja ostaa paikallisten tuotteita ja palveluita auttaa pitemmällä tähtäimellä köyhää maata ja näin ollen myös näitä kerjääviä, kurjissa oloissa eläviä lapsia.
Seuraavaksi ostimmekin palatsin ääreltä kauppiailta dollarin hintaan aitoa lähiruokaa, pussillisen erilaisia elukoita ja hyönteisiä.
Herkkupussi.
Seuraavassa pussukan sisällön arviointivideo youtubesta:
Illan aterioinnin kruunasi "viski"paukku. Eräs australialainen reissaaja oli mennyt ostamaan paikallisesta marketista pullollisen kyseistä kauheutta ja pahaahan se oli. Kerrankin kun oli mahdollisuus maistaa käärmeskorpioniviskiä, täytyi se sitten tehdä. Pahinta juomaa koskaan. Ilta loppui kuitenkin lyhyeen, sillä aamulla täytyi lähteä bussilla kohti Siem Reapia ($9 per henkilö).
Puhelimella otettu kuva kyseisestä myrkystä. Mitenkähän ne on kaikkiin noihin pulloihin saanu tuon skorpionin tuon käärmeen suuhun..?
Aamu koitti ja matkapahoinvointilääkkeiden syönnin jälkeen kiiruhdimme tuktukilla bussiasemalle, sillä (jälleen kerran) Obaman takia emme saaneet ilmaista noutoa bussiasemalle. Asemalla saavuimme ajoissa ja kerkesimme syödä hieman aamiaista. Ostimme matkaevääksi oikein hyvää patonkia, joka on ehkä kolonialismin ainut hyvä puoli, sillä se on helppoa ruokaa bussimatkalle tai välipalaksi.
Vip-bussi. Jopa ilmastointi löytyi, mutta ei tietenkään vessaa, sillä vaikka sellainen ylellisyys löytyisi, ei se kuitenkaan kuulemma toimisi.
Tässä videota bussin sisältä, tosiaan lähes koko matkan kuului ämyreistä kambodzalaisia biisejä karaokeversioina. Loppumatkasta helpotti, sillä karaoke vaihtui johonkin Kambodzan Spede Pasasen huumoriohjelmaan.
Koska kyseessä on Kambodza, 6,5 tunnin bussimatkasta tuli tietenkin yli 9 tuntinen köröttely. Tiet ovat huonoja ja busseista pamahtelee usein renkaita, kuten meilläkin. Tuntihan siinä meni, että paikallisella huoltoasemalla rengas saatiin paikattua ja matkaa jatkettua. Toisella pysähdystauolla kerkesimme pikaisesti syödä nuudelisoppaa ja mahtavana yllätyksenä huoltoasemalla myytiin paikallista herkkua, eli paistettuja hämähäkkejä. Kuulemma näitä elukoita on keksitty alkaa syömään ruuan puutteesta johtuen punakhmerien aikakaudella, mutta nykyäänkin ne ainakin meille turisteille maistuvat. Hämähäkkejä piti syödä jo Phnom Penhissä, mutta emme kiireen keskellä löytäneet yhtään kojua, joten kerrankin oli onni matkassa.
Vihdoinkin saavuimme Siem Reapin bussiasemalle, jossa tuktuk-kuski odotteli meitä pitäen Mia-lappua kourassaan. Edellisen huoltoasemapysähdyksen yhteydessä ravintolan omistajan kanssa sovittiin, että meitä on odottamassa hyvää englantia puhuva kuski ja maksaisimme kyydistä hotellilla vain dollarin. Näinhän siinä kävi ja pääsimme onnellisesti No problem villaan, jota eräs malesialainen reissaaja Phnom Penhin hostellissamme suositteli. Olisihan se pitänyt tietää, että hotelli, jolla on tuollainen nimi, ei voi olla muu, kuin täysi katastrofi. Näinhän siinä kävi, todellisuudessa No problem villa paljastui pian Big problem villaksi.
Tarkastimme pikaisesti hotellihuoneen päällisin puolin, mutta väsyneenä unohtui tarkistaa se tärkein, sänky. Niinhän siinä kävi, että untenmaille ryhdyttyämme huomasin sängyn olevan likainen ja mitä luultavimmin eliön nimeltä lutikka ja hetkeäkään epäröimättä annoin sille kuoliniskun. Todellisuudessa en ollut täysin varma, oliko kyseessä lutikka, vaikka olenkin nukkunut Lontoossa kyseisten eliöiden kanssa. Hotellissa oli kuitenkin ilmainen wlan ja pitihän se googlettaa se pahin: "no problem villa, siem reap, bed bugs". No, tietenkään en saanut nukuttua kahta tuntia kauempaa ja Miakin jossain vaiheessa heräsi, kun kävelin ympäri hotellihuonetta mielessäni kiroillen, oma vikahan tuo oli, kun ei tullut tarpeeksi hyvin tarkistettua huonetta.
Öisellä tarkistuskierroksella löytyi myös televisiopöydän takaa käytetty hammasharja ja jotain pullojen korkkeja. Oli muuten viimeinen kerta, kun otamme tuurilla yösijan, suosittelen samaa kaikille lukijoillekin. Mikäli on pakko, tarkistakaa se sänky kunnolla! Heti aamulla tarkastimme joka ikisen vaatekappaleen ja repun kolon joka ikiseltä ötökältä, kävimme äkkiä kylmässä suihkussa ja riensimme vaihtamaan majapaikkaa. Mikä uskomaton helpotus oli päästä pois sieltä sontaläjästä ja päiväunille uuteen majapaikkaan, Mad Monkey hostelliin, Mia ja Janne suosittelee.
Phnon Penh, tuo Kambodzan pääkaupunki, kotikaupunki 2,3 miljoonalle ihmiselle, odotti meitä malttamattomana näyttämään Kambodzalaista kulttuuria. Samoin mekin, kaksi Intian muistojen riivaamaa sielua odotimme uutta ja vanhaa, kaunista ja rumaa, rikkaita ja köyhiä, mukavia ja inhottavia ihmisiä jännittävin, sekä todella innostunein tuntein...
Phnom Penhiin lähdimme Air Asian halpalennolla Bangkokin entiseltä viralliselta lentokentältä, Don Mueangilta. Lennosta pulitimme vähän yli 90 euroa per henkilö, sillä varasimme ne liian myöhään, tosin toista kymmentä tuntia bussissa ei innostanut yhtään, joten rahat tiskiin, sitähän meiltä opiskelijoilta tietenkin löytyy, seinästähän sitä täältä nostetaan lisää. Lento oli oikein mukava ja kesto hieman yli tunnin. Viisumeita emme olleet hankkineet etukäteen, sillä olimme selvittäneet, että Phnom Penhin lentokentältä sen saa kivuttomasti 20 dollarin hintaan.
Tiskille jonottaessamme kuulimme ensimmäisten suomalaisten puhetta ja kävi mielessä, että onkohan koko Kambodza sitten täynnä suomalaisia turisteja, mutta myöhemmin huomasimme, ettei asia ihan näin ollut. Nämä suomalaiset tytöt olivat ollet jo pitempään matkalla ja toisella oli komea uusi passi myönnetty Suomen Jakartan suurlähetystöstä. Eli ei hätää, jos passi menee hukkaan ja kuulemma niistä passikopioista on oikeasti hyötyä, sillä niillä pääsee kotimaahan, mikäli oma passi hukkuu, eikä uutta kerkeä suurlähetystön kautta hommata. No, viisumikäsittelyssä ensimmäisellä tiskillä annettiin passi ja otettiin kuva naamasta, jonka jälkeen piti äkkiä juosta läheiselle automaatille dollareita noukkimaan. Jostain syystä automaatti sylki maksimissaan vain 250 dollaria. Tämän jälkeen menimme odottelemaan nimenhuutoa toiselle tiskille, jossa lähes heti kuului: "Mai mänene!" ja Mia pääsi noutamaan omansa 20 dollarin maksua vastaan. Melkein seuraava passi olikin "Jena jouhän" ja passeissa komisteli uudet komeat Kingdom of Cambodia -sivut. Tämän jälkeen käveltiin seuraavalle tiskille, jossa otettiin sormenjäljet ja hostelli nimeltä White Rabbit oli enää tuktuk-matkan päässä. Hetihän meitä tyhmyydestä rokotettiin ja maksoimme 5 dollarin tuktuk-matkasta 2 dollaria ylimääräistä oppirahaa.
Näkymää Phnom Penhin torilta
Hostellimme valitsimme sijainnin perusteella, sillä se oli vähän kauempana ydinkeskustasta rauhallisella alueella lähellä Tuol Sleng Genocide Museumia (S-21), joka oli yksi matkamme nähtävyyksistä. Tarkastimme huoneeemme ja patjan, kaikki näytti olevan kunnossa, mutta ainut asia, joka mietitytti oli se, että huone oli lähellä hostellin pubia ja elokuvahuonetta. Välillä elokuvahuoneessa vallitsi näköjään turhankin letkeä ja makeantuoksuinen tunnelma, sillä eräs pariskunta tykkäsi katsoa elokuvia maistellen jazz-tupakkaa. Toivottavasti heidän kokemuksensa Phnom Penhistä ei jäänyt pelkkään hostellin sohvaan ja länsimaisten elokuvien tuijottamiseen pilvessä. Suurimmaksi osaksi positiivinen kokemus hostellista kuitenkin jäi ja uni maittoi joka ilta. Ensimmäisenä iltana kävimme syömässä jättikatkarapuja ja parasta pihviä ikinä, vaikka hintakin oli aika suolainen $4.5, mutta mehän olimme lomalla. Kaikki hinnat ovat aina dollareissa, vaikka Kambodzassa on käytössä myös rielit. Kaikki dollaria pienemmät vaihtorahat tulee rieleinä ja 4000 rieliä vastaa yhtä dollaria.
Toisena aamuna lähdimme kävellen Tuol Slengiin ja katsomaan Kambodzassa tapahtuneita kauheuksia punakhmerien osalta. Kyseinen paikka oli ennen ollut koulu, mutta punakhmerit keksivät tehdä siitä vankilan ja kidutuslaitoksen 1975. Vankilassa olleista, arviolta 12000 ihmisestä vain 7 henkilöä selvisi, joista yksi (Chum Mey) oli myymässä omaa kirjaansa Tuol Slengin kokemuksistaan vankilan pihalla.
Vankilan sääntöjä. Takana myös viimeisten teloitettujen haudat ja kidutusvälineitä
Kidutusvälineistöä ja korkea-arvoisempien vankien huone.
Selli.
Saapuneiden vankien kuvia. Esillä oli myös kuvia raa'asti kidutetuista ja tapetuista ihmisistä.
Museossa ei saanut nauraa, ei kyllä ois naurattanutkaan.
Kyllähän tuo vankilamuseossa käyminen pisti taas miettimään ihmiskunnan tyhmyyttä ja julmuuksia. Loppuillan sadekaan ei kohottanut tunnelmaa, mutta hostellin pubissa vietimme iltaa poristen muiden asukkien kanssa, jonka seurauksena muuten selvisi, että Barack Obama on tulossa kyläilemään Phnom Penhiin ja suuri osa katulapsista, kodittomista, sekä kerjääjistä oli siivottu maaseudulle katukuvaa parantamaan. Näimme siis ilmeisesti hieman "siistitymmän" version Phnom Penhistä.
Koska olemme tänne tulleet opiskelemaan, kerrotaan nyt vähän siitä.
Siam Universityn koulupuku!
Siam University on Bangkokin yksityisistä yliopistoista paras, ainakin englannin opettajamme mukaan, emmekä yhtään sitä ihmettele. Kuinkahan korkealle suomalaiset yliopistot nousisivat, jos meilläkin tenttikysymykset saisi etukäteen ja tunnilla käytäisiin yksityiskohtaisesti läpi, miten niihin tulee vastata? No, ei pidä valittaa, ainakin tulee valmistauduttua oikeisiin asioihin, eikä tule turhia asioita opittua, kuten ehkä Suomessa.
Aiemmassa blogitekstissä "Ensiaskelia Bangkokissa" mainitsimme, että englannin opettajamme sanoi meidän olevan liian hyviä Englanti IV-kurssille ja että meidän on ihan turha siellä käydä. Opettaja ei valehdellut, sillä luennon ensimmäinen puolituntinen kerrattiin taululla, kuinka sanotaan niinkin vaikeita asioita, kuten "I have a car. You have a car. Does he have a car?" Kuulemma välitentissä ja lopputentissä käyminen riittävät meillä hyvään arvosanaan.
Yhteiset kurssimme ovat siis:
English IV
Advertising
Fundamentals of philosophy and religion
Koska Mia halusi alkaa sooloilemaan ja halusi välttämättä ottaa International Marketing -kurssin, Janne käy poikien kanssa Global management of infomation systemsiä, joka liippaa edes vähän tietojenkäsittelyn alaa. Ensimmäisellä luennolla joku kuuntelijoista oli kysynyt mitä sana IT tarkoittaa. Kuitenkin kummallekin tullee yhteensä 4 kurssia ja jokaisesta pitäisi tulla 5 opintopistettä, joten opintotuet rullaavat, kiitos Kela.
Mia opiskelee
Keskiviikkona lähdetään jo muualle. Lento Air Asialla kohti Kambodzaa ja uusia seikkailuja. Tarkoituksena olisi käydä katselemassa ainakin Phnom Penhiä ja Siem Reapia, jossa kuuluisa Angkor Wat sijaitsee. Voi olla, ettei blogiin tule hetkeen uusia päivityksiä mutta tämä ei tarkoita välttämättä sitä, että olemme jääneet tuktuk-kuskin ryöstämäksi ja yritämme löytää tietä suurlähetystön kautta kotiin, vaan ajattelimme uhmata nettiriippuvuuttamme jättämällä läppärin kotiin. Extremeä, eikö?
Viikon kestäneen etsiskelyn jälkeen löysimme vihdoin pysyvämmän kodin keskeltä Bangkokia. Tässä uudessa rakennuksessa ei ole kyllä uima-allasta, mutta kaikki muu löytyy. On nopea netti(!), 24h vartiointi, kauppa vieressä, siivous, pyykkitupa jne. jne. Ainut yllättävä puoli oli se, että vaikka tämä olikin kalustettu ja "muuttovalmis" kämppä, ei sängyssä ollut edes tyynyjä tai petaria mukana. Ensimmäinen yö tulikin nukuttua ilman peittoa, sillä thain taitomme eivät olleet riittävän hyvät ostaessamme sängynpäällisiä uuteen sänkyymme. Petauspatjaa emme ole vieläkään ostaneet, sillä niitä ei kovin halvalla ole löytynyt. Selvää säästöä. Kämppä ei oikeastaan voisi juuri keskeisemmällä sijainnilla olla, sillä se sijaitsee lähellä kohtuu lähellä MBK-ostoskeskusta. Parhaimpana puolena silti voi sanoa, että tässä on skytrain- ja metroasemat lähellä.
Kämppä ulkoa. Huomaa kaukana näkyvä tuktuk, joiden pesintäalue sijaitsee ihan vieressä!
Sänky. Ei nyt keksi paljon muuta kuvatekstiä.
Kuvassa vuokratut jääkaappi, puhelin ja tv.
Kaunis ja kerranki toimiva vessa *kopkop*.
Komeat on parvekenäkymät.
Koulumatka kestää noin tunteroisen, kun ei tarvi taksilla suhailla tuolla ruuhkassa. Alkumatka skytrainilla ja viimeinen pätkä taksilla. Mialla alkoi koulu jo puoli yhdeksän, mutta pojat ovat valinneet kurssit oikein, jolloin kouluun täytyi saapua vasta yhdentoista aikoihin. Tuli vähän jännitettyä, että pääsenkö vieläkään aloittamaan koulua, sillä jonkun mahapöpön sain ja olo ei olut ihan täysin normaali eilen. Olihan se odotettavissakin, kun olemme syöneet mitä sattuu ja juomien mukana on tullut jäitä, kun tarjoilijoiden englannin ymmärrys ei ole ihan riittänyt jäättömän drinkin tai juoman tekemiseen. Ilmeisesti thaimaalaiset ymmärtävät paremmin, kun englantia ääntää väärin. "No ice" täytyy lausua "no eye" tai "monthly rent" "moly went", yksinkertaista kun sen osaa. Onneksi kuitenkin tänään oli jo suht normaal olo ja uskaltautui koulun penkille. Koulusta lisää seuraavassa blogitekstissä...
.NEF.jpg)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)